Sienikoira hommissa

Syksy ja sienet, jee! Jälleen kerran hyvä syy mennä metsään pyörimään ympyrää ja ihailemaan maisemia. Ja kauniita maisemia löytyikin, ihanan kallion päältä näki todella pitkälle ja saatinhan me niitä sieniäkin!

Viivi on aina innoissaan, kun pääsee metsään, ja niin oli tälläkin kerralla. Alussa sai heti pienet rähinät, kun huomasi, että ei ole ainoa metsään päätynyt ihminen. Tiellähän on ihmisten normaalia mennä, mutta kun ihmisiä on metsässä, niin onhan Viivin pakko ilmoittaa, että tämä on kuules minun metsäni. Onneksi ei ollut koiria pelkääviä ihmisiä ja Viivi lopetti haukkumisensa piakoin. En sitten tiedä onko tässä ihmisille haukkumisessa menty takapakkia vai eteenpäin. Tuntuu edistys junnaavan paikoillaan, ja vieraisiin ihmisiin ei ole luottoa vielä kahdenkaan vuoden jälkeen.

Sieniä löydettiin lähes heti, kun metsään tultiin, mutta sen jälkeen tuntui, että siinä olikin kaikki sienet mitä saataisiinkaan. Oltiin jo luovutettu sienten etsinnässä, mutta päätettiin kuitenkin vielä kiivetä läheisen kallion päälle katselemaan maisemia. Ennen kuin päästiin edes ylös, saatiin päähämme kokeilla, jospa Viivi löytäisi sieniä. Eihän sitä oltu opetettu siihen alkuunkaan, mutta Viivi tykkää käyttää nenäänsä ja etsiä asioita. Eikä siinä mitään menetettävääkään ollut.

Toisin kuin olisin uskonut, Viivi löysi kuin löysikin sieniä! Ensin ajattelin sen olevan onnekas sattuma, mutta Viivi löysi vielä toisen sienipaikan! Voi olla, että se osasi oikeasti etsiä sieniä, tai sitten oli kyllä todella onnekas sattuma. Tai ainakin maukas. Kotiin päästessä tehtiin sienikastiketta, josta tuli todella hyvää, ja saihan Viivikin maistaa. Sienten löytäjä kun oli.

Sienisaalis

Pitihän sitä vielä yksi keppi syödä