Eihän täällä ketään liiku...

Täällä maaseudun rauhassa asustellessa tulee välillä unohtaneeksi, että kyllä täällä muitakin ihmisiä on. Kesällä, kun ihmiset tulevat tänne mökeillensä siihen kyllä osaa varautua, muttei täällä talvella oikeastaan yleensä ketään liiku. Näin ajatellen lähdettiin eilen lenkille. Valittiin lenkkipoluksi vielä sellainen tie, jonka varrella ei meidän talon lisäksi ole muuta kuin kesämökkejä. Tähän aikaan vuodesta siellä ei yleensä hirveästi ihmisiä näe.

Matkalla tietä kävellessä puhuin siinä vain Lauralle, kuinka kerran samalla tiellä tuli meitä lenkillä toinen koira vastaan. Eihän siinä mitään pahaa ole, kyllähän sitä tietä muutkin saa kävellä. Se kohtaaminen ei mennyt vain ihan parhaiten, kun itselle oli niin suuri järkytys nähdä siellä koira, että menin hetkeksi vähän lukkoon. Viivi tietenkin huomasi tämän ja uskoi, että tässä kohtaamisessa on jotain mätää. Meidän metsäläinen ei muutenkaan osaa kunnolla toisia koiria ohittaa, juuri siitä syystä, että täällä lenkkeillessä ei hirveästi muita tule vastaan. Ja omistajiensa tapaan kaupungissa kulkiessa Viivikin osaa vähän varautua, että siellä niitä lajitovereita voi tulla vastaan, muttei sekään osaa odottaa,että tuolla tiellä tulisi muita vastaan, mitä niin usein on kuljettu ilman vastaantulijoita. Viivi sitten alkoi tuolle toiselle haukkumaan ja tuo koira ei kestänyt moista uhoamista. Pian saatiinkin tehdä ohitus kahden toisilleen haukkuvan koiran kanssa ja saatiin todistaa, miten käy kun kaksi maaseudulla asuvaa koiraa tajuaa, että niillä tutuilla omilla rakkailla lenkkipoluilla kulkee muitakin. Okei, eihän tästä voi asuinpaikan niskaan kaikkia syitä kaataa. 2018 tavoite postaus jäi tekemättä, mutta ehkä nyt myöhemmin voisi Viivin viemisen kaupunkiin vähän viime vuotta enemmän ottaa tämän vuoden tavoitteeksi.

Siinä jutellessa jatkettiin matkaa. Kohta päästiinkin jo mäen päälle, mistä näki kauniille järvelle. Pellon poikki lähdimme järven rantaan tarkemmin katsomaan. Laura juoksenteli hangessa Viivin kanssa ja lumen tarjoama vastus uuvutti molemmat nopeasti. Järvi oli jäätynyt, muttei silti uskallettu sinne mennä. Metsän reunasta löytyi aikas iso keppi, mistä Viivi oli ihan innoissaan. Laura olisi ensin halunnut Viivin päästää vapaaksi, mutta kokemuksesta ikävä kyllä oli pakko myöntää, että se olisi aika pian juossut metsään omien aktiviteettiensä perässä. Kerrankin hangessa kuitenkin pitempien jalkojen ansiosta pysyi juoksemalla Viivin perässä, kun raukalla oli lunta vatsaan asti. Lopulta sitten uskallettiin sen verran päästää vapaaksi, että heitettiin keppiä ja Viivi lähti sen perään juoksemaan. Kun sitten koira pysähtyi keppiä ottamaan, toinen sai hihnasta kiinni. Näin saatiin leikkikaveri pidettyä meidän seurassa. 

Yhtäkkiä sitten, kun oltiin jo aika puhki ja hyvän aikaa kepin kanssa riehuttu kuului jäältä ääniä. Käännyttiin katsomaan ja nähtiin ihmisen hiihtävän siellä. Ihminen ei kuitenkaan kulkenut yksin vaan huomattiin, että hahmon perässä juoksi koira irrallaan. Viivi ei huomannut mitään, tai ei sitten vain jaksanut välittää. Joskus tuntuu, että se esittää ettei huomaa jotain, kun ei vain jaksaisi haukkua sille, kun luule sen kai olevan velvollisuutensa. Sinänsä huolestutti, että irrallaan oleva koira ei saisi päähänsä Viivin luokse juosta. Ei sillä, että kumpikaan mitään toisilleen tekisi, mutta irtokoira lähellä ei ole kiva, kun oma koira on hihnassa. Järkevämmäksi nähtiin lähteä vain vähin äänin käppäilemään kotiin, kuin jäädä katsomaan sattuuko mitään. Kaikin puolin oli kuitenkin hauska reissu! Viivi sai vähän järjetöntä energiamääräänsä purettua, itsekin liikuntaa ja saatinhan muistutus siitäkin, että missä vaan voi niitä muita koiria ja ihmisiäkin tulla. Järven jäällekin ajateltiin varmaan mennä, jos saadaan varmistus, että se kestää. 

Onko muut ehtinyt jo jäätikölle koirien kanssa tai ilman?