Viivin hiihtokoulu #1

Kaikkea hullua mekin keksitään. Ensinnäkään en itse ole todellakaan mikään paras hiihtäjä, saati nyt ottaa Viivi siihen mukaan. Mutta me selvittiin! Kummaltakaan ei mikään ruumiinosa murtunut ja en edes kaatunut kertaakaan. (Muutamia tasapainon hakuliikkeitä joissain kohtaa tosin oli.)

Aluksi piti siis mennä Lauran kanssa hiihtämään ihan kaksin. Monoja jalkaan pukiessa heitin vitsillä, että otetaan Viivi mukaan. Kuinka ollakaan oli meillä pian nelijalkainen ystävä mukanamme. Idea tähän lähti siitä, kun nähtiin mainos koirahiihdon SM-kisoista. Olen kyllä tiennyt, että jotkut hiihtävät koiriensa kanssa, mutten tiennyt sen olevan kilpailulaji. Meidän meno oli tosin kilpailu tasosta kaukana. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta joten armoa voi varmaan vähän antaa.

Ei meillä kilpailutason varusteitakaan ollut. Viivin kävelytysvaljaisiin kiinnitettiin Teneriffan lomaltamme tuotu koiran kanssa juoksemiseen tarkoitettu hihna, jonka idea on kiinnittää hihnan toinen pää ihmisen vyötärön ympärille, jolloin juostessa saa kädet vapaaksi. Suksien luona ongelmaksi muodostui se, että teneriffalaisten ilmeisen hiihtomahdollisuuksien vähäisten puitteiden vuoksi kävi hihna tähän tarkoitukseen liian lyhyeksi. Jos Viivi olisi tällä varustuksella juossut suksien edessä, olisin kokoajan hiihtänyt sen takatassujen päälle. Ongelman ratkaisuksi haimme sisältä Viivin tavallisen käveletyshihnan ja kiinnitimme sen käteen tulevan pään juoksutushihnan lukkoon ja näin saimme hihnaa jatkettua pidemmäksi. Hyödylliseksi välineeksi osoittautui myös Lidlistä ostamamme valopanta (Huom. tämä ei ole piilomainontaa, se oli vain hyödyllinen apuväline). Hiihtoon lähteminen jäi nimittäin myöhäiseksi ja valon avulla näin Suomen pimeässä talvessakin, missä kohtaa Viivi juoksi.

Viivi ei ensin meinannut tajuta ideaa, mutta pian se juoksi jo innoissaan. Itselle oli hiihtämistapa sinänsä kevyt, että ei tarvinnut hirveästi voimia etenemiseen käyttää, kun Viivi veti minuakin. Viivin kokoiselle koiralle olisin kyllä liian painava vetolasti joten kevitin vähän sen vetämistaakkaa. Idea oli kuitenkin hiihtäminen, eikä valjakkoajo. Vaikka olemmekin yrittäneet agilitysta innoissamme opettaa Viiville "Mene!"-käskyä, tuotti liikkeelle lähtö vähän ongelmia, kun Viivi ei meinannut tajuta minne piti lähteä. Reittimme suorat pätkät menivät hyvin, kun neiti innostui juoksemaan. Toinen ongelmakohta olikin mutka. Yritin kääntyä, mutta koira päätti jatkaa suoraa. Yllätyksekseni Viivi kerrankin kuunteli ääniohjeita ja päästiin jatkamaan matkaa. Ei sille tosin ole opetettu mitään vasen, oikea käskyjä yms. Normihihnalenkeillä tulleilla peruskäskyillä kyllä jollain lailla pärjäsi. Tosin voisi tuota hommaa helpottaa, jos Viivi osaisi kääntyä.

Huono puoli tässä oli se, että hevosia, suurimmaksi osaksi kylläkin Simoa, pelotti meidän hiihtoreissu. Ei kyllä, mikään ihme sillä itse huutelin Viiville kokoajan melki jotain. Milloin käskyjä ja niiden perään sitten kehuja, kun se tajusi mitä pyysin ja teki oikein. Aika mekkala siitä varmaan lähti, muttei se Simoa lukuun ottamatta paljoa ketään haitannut.

Sinänsä hiihtäminen koiran kanssa on hyvä liikuntamuoto, kun koira pääse juoksemaan ja vetää hieman ihmistä samalla. Se ei kyllä ole hirveän turvallista ilman oikeanlaisten käskyjen hallussa oloa. Meidän hiihtokoulun tavoitteeksi siis osoittautuu opetella kääntymään käskystä sekä vasempaan, että oikeaan, liikkeelle lähtö ja sitten voi vielä yrittää opetella vauhdin hiljentämistä ja nopeuttamista käskystä. Kahta viimeistä en tiedä miten ne sitten olisi järkevää opettaa, mutta ensimmäiset ajattelin opettaa samoilla varusteilla, mutta ilman suksia. Siihen jotkin käsi - ja äänimerkit ja avustaja antamaan namia. Näillä näkymin hiihtokoulusta olisi tulossa seuraaviakin osia ja toivotaan, että myös kehittymistä.

Kuvia ei hiihtoreissusta pimeyden takia ikävä kyllä ole, mutta nauttikaa kuvista Viivistä talvisissa maisemissa.